syyskuu 2016

syyskuu 2016
kaikki kuusi koiraa syyskuussa 2016: Kvenna, Tuhkis, Hiltu, Milla (sijoitettuna), Binni ja Atla (sijoitettuna)

Vanhoja kuulumisia

Koska vanhojen nettisivujen ja blogin aloittamisen väliin on jäänyt tyhjä aukko, paikataan vähän info katkosta mitä tässä välissä on tapahtunut.

Tuhkis liiteli agia vielä 2010 syksyn harjoituksissa ja kävi parissa kisoissa Kemin kaamosrallissa, ne kisat olis saanu jäädä välistä. Halli oli todella kylmä ja vanha rouva ei kertakaikkiaan huolimatta lämmittelyistä ja BoT-loimesta liikkunut mihinkään. Mutta tuli sekin sitten koettua. Ohjatut treenit Tuhkiksen kanssa lopetin tosiaan joulukuuhun, kun ei tahtonut itse jaksaa kahta koiraa kuljettaa säännöllisesti ohjatuissa treeneissä ja sitten vielä vapaissa harjotuksissa. Hyvä päätös se oli näin jälkeenpäin ajatellen. Tuhkis siis piti aksa taukoa koko kevään, loppu keväästä käytiin huviksi vähän ohjatussa tokossa kun Tuhkis Kvennan juoksutauolla aksatreeneissä kuunteli Jennin tokokurssin ääniä ja suoraastaan vikisi päästä toiselle puolelle, siis siellä oli tokossa niin iloinen meininki että aksa-koira halus tokoileen. Jee! toko-kursilla sitten se paljastui, Tuhkis olisi loistava siinä, minä vaan en ole riittävän motivoitunut sen koulutukseen, mutta opittiin me jotain hyviä kikkoja siellä, kun vain viitsis treenata...

No toki minä kilpailuhulluna ihmisenä halusin lämpimillä kesäkeleillä vielä koittaa miten Tuhkis agissa toimis, parit itsenäiset harjoitukset tehtiin ja tyttö muisti kaiken, siispä heinäkuussa käytiin OKK:n kisoissa kokeeksi yks rata tekemässä, no se yliaika nollahan sieltä tuli, mutta silläkin tuloksella päästiin pokkaan palkinto, niin ja muistaakseni jälleen onnitelimme voittajanamme chihuhuaa :). Toisen kisan 2011 vuonna Tuhkis kävi suorittamassa seuran 2-joukkuuessa Pohjois-Pohjanmaan piirinmestaruus kisoissa. Rouvaa vähän kuumennettuani saatiin tulokseksi 0,08!! helpotti hieman kun alunperin ilmoitin että me voidaan olla varakoirakkona ettei olla oikeen reenailtu, no ilman paineita mentiin suorittaa osuuttamme ja taidettiin sille joukkueelle tehdä paras suoritus, että sikäli vanhuksella ei ole mitään hävettävää. Aksahan nyt on niin herkkä laji että mitä tahansa voi sattua ja mitä nopeempi koira sitä enempi niitä sattumia ehtii tulla. Tuhkiksen hitauden vuoksi suoritukset on niin paljon varmempia kuin esim. serkkunsa Kvennan kanssa.

Silti en koko kautena ollut tyytyväinen Tuhkiksen pujotteluun, se on niin ponnetonta eli viittaa että jotain on jumissa. Kesällä vein sen viimein röntgen tutkimuksiin, varmistaan että onhan se selkäruoto ehjä, kyllä se on. Kuulemma hyvä ranka tuon ikäiseksi koiraksi. Ja jumien syyt todennäköisesti juuri pehmytkudoksissa. Niitähän on hoidettu koirafysioterapeutilla muutaman kerran kuluvan vuoden aikana ja aina sieltä hieman sutjakkaampana on lähdetty. Lokakuussa viimein kävimme Piiralla myös Tuhkiksen kanssa ja kyllä se "tuomio" oli että ranka on niin jäykkä ettei kannata treenta agia ennenkuin ranka saadaan joustavammaksi. No viis siitä agista, tämän ikäisellä koiralla haluan sen rangan joustavammaksi senkin takia että sillä olisi mahdollisimman helppo vanhuus, harrastaa voidaan jos se selkä oikeesti alkaa joustaa saatujen hoito-ohjeiden tuloksena (lisäravinteita, Back on Trackia, täsmäliikkeitä, fysioterapiaa...) Muuten siis terve tyttönen, liikkeet vaan ei ole täydellisiä, niitä kun on nyt oppinut vaatimaan ja haukankatseella seuraamaan...
Ja herranjestas, miten minä olin unohtanut mainita tämän ilon aiheen, Tuhkishan on islanninlammaskoirien vuoden 2010 agitulokas! johan siinä on 8-vuotiaana aloitetulle uralle ihan riittävä saavutus.


rauta-rouva

Hiltulainen on viettänyt hyvin hillittyä elämää ihan vain omistajan aikapulan vuoksi. Pari kertaa on käyty hupi-aksailemassa ja kyllä se muistaa paljon asioita, mutta on jo jäänyt jälkeen tyttärestään tekniikoiden suhteen. Muuten Hiltu on kyllä saanut rauhassa toipua vauvojen tekemisestä, se on ollut myös terveenä koko vuoden ja on edelleen sama kaikkia ja kaikkea rakastava Hiltu :)

Kvennuli on treenannut aksaa ja treenannut aksaa. Mamman tulevaisuuden toivo, heh. Omien henkisten pakkopaineiden vuoksi vein sen helmikuussa oman seuran virallisiin kisoihin, koska sai tutussa paikassa kisata, joten näkisin miten toimii kisojen tuottamassa hälyssä ja yleisessä härdellissä. Hyvin toimi niin kauan kun ohjasin oikein, sitten mun ohjaus meni päin honkia ja Kvenna tietty hajos että mitä, mitä, mitä, mikset sää nyt tiiä mitä tehdään, eli vaativampi koira kuin serkkunsa. Mutta menipä onneksi kilpailupaineet siinä.

Päästiin sen kanssa keväällä peruutuspaikalle luonnnetestiin Maaningalle ja oli taas hyödyllinen käynti sekin. Selvisi nyt se miksi Kvenna on sellainen kuin on, sen hermorakenne on -1, vähän rauhaton, toisaalta sillä on toimintakykyä ja taisteluhalua riiitävästi hyväksi harrastukskoiraksi. Mitä tämä tarkoittaa käytännössä, no juuri sitä että neiti on keskittynyt ja innokas tekemään agirataa niinkauan kun on selkeä sävel mitä tehdään ja jos kapellimestari eli minä kadotan nuotit ja ohjaus alkaa repeillä menee orkesteri eli Kvenna sekaisin ja tuloksen on helvetellinen kakofonia. Ja se aika kun ei keskitytä sinfonian suorittamiseen eli orkesterilla ei ole ohjattua toimintaa se virittelee soittimiaan = räksyttää ja riekkuu muitten koirien tuottamien paineiden takia. Käsissäni on siis jonkin sortin ongelmayhtälö, mutta minähän rakastan haasteita ja tehdä analyyseja.. joskus vain olisi ihana saada vastaus valmiina sieltä kirjan takaosasta. mutta kun tätä Kvenna kirjaa ei vielä ole kirjoitettu loppuun asti...

Kvennan hyppytekniikasta meidän koutsi Mari oli huolissaan keväällä ja aika monta kertaa siitä mulle mainitsi, lopulta minä vanha jäärä aloin miettiä itsekin. Ja ajattelin että on sitä hullumpiakin asioita tullut tehtyä, niinpä minäkin käännyin lopullisesti agi-uskontoon, kilautin "oraakkelille" ja hups, sain kuin sainkin peruutusajan (jälleen peruutusajan kuten luonnetestiin)  muutaman viikon päähän hoitoon, jonne useimmiten joutuu jonottaan pari kuukautta. Ja niin kävi heittään Kriisi Hankala kevätreissun eteläiseen maankolkkaan Kvennuliinin kanssa. No saipas samalla reissulla käydä moikkaamassa kahtakin vanhaa hyvää ystävää, joten turhaan ei ajettu Oulu-Vantaa-Salo-Oulu reittiä. Eikä tosiaan turhaan käyty Piiran hoidossa. Kvennalla oli lantiossa vasemmalla lukko ja alaselän nikamissa siinä myös. Vastakkainen etulapakin oli hyvin jumissa. Niitä saatiin siellä auki ja matkaevääksi ohjeet: ravilenkkejä pitkillä askelilla kunnes selkälihakset balanssoituneet, B-vitamiinit, tasapainottelu jumppaa (kannon päällä ja puun rungoilla, tassujen ojenteluja jne.) olipas helpottva käynti kun ohjeet oli niin selkeät. Ja mehän kyllä niitä noudatettiin. Fillari lenkille Kvennan kanssa 3- 4 krt viikossa toukokuun lopusta kesäkuun lopulle ja niitä muita harjoituksia sitten välipäivinä. Aksaa ei edes ajateltu kuin sitten vasta kesäkuun lopussa ja matalilla rimoilla alkuun. Elokuun lopussa kävimme jo muutamissa kisoissakin ihan vain saadaksemme kisaharjoittelua, ihana kun ei ole pakkomiellettä luokkanoususta vaan tarkoitus on saada rutiinia oudoilla radoilla työskentelyyn, Kvennalle on aika vaikeita pujottelut oudoissa paikoissa, tutussa treenipaikassa ei niissä ole mitään hätää jos vain ohjaaja osaa homman. Ja minä kun tiedostan että vähän epävarmuutta jossain niin kisatilanteessa tuon siihen vielä lisäongelman jännittämällä itse juuri sitä pujottelunohjausta :) Sitten tuli tietenkin juoksut juuri parhaimpaan kisarupeamaan joten taas pakollinen tauko... sitten ehdin käydä yksissä maneesikisoissa ennenkuin matkasimme Turkuun Piiran hoitoon lokakuun alussa ja kuulemaan millämallilla neidon ruoto on. Helpotus, ne lukot ei olleet uusiutuneet! hieman se lapa ja lantio oli vielä kireemmät, mutta nikamissa ei siis jumeja. joten homma jatkuu, aksaa ja aina joskus niitä ravilenkkejä!! ja jumpat ja lisäravinteet, lämmitykset ja manttelit...

Ja pahnanpohjimmaisena minun rakas Tulipali alias Tuksu alias Tupsukka alias Tupsutin mitäkö sille kuulu; se on vuoroin ravihevonen vuoroin puskaratsu. Kummassakaan lajissa siltä en odoteta menestystä. Ravissa se on herkkä ja lyö hanskat tiskiin jos pääsee alussa painaan liian lujaa, joten korvienvälissä olevaa ongelmaa on vaikea muuttaa. Se on tänä vuonna vain kolmesti osallistunu viralliseen startiin. Itse ajoin viimeisimmän ja tein pahan virheen ajamalla sen kolmannelle, painoi todella ns. apinanraivolla siinä ja aivan liian lujaa alun, joten lopun se löi leikiksi. Aiemmin talvella se teki saman tempun toisella kuskilla ja päätin jo että teen siitä ratsun. Ja paljon sitä kevään ja kesän mittaan tuli ratsastettua. Sillä kuitenkin oli ne juoksuhalut tallessa ja sitä hiittailtiin kesän mittaan ja loppukesästä se kävi startissa, jossa juoksi lopunkin lujaa ja lähelle ennästystään, joten kunnossa se sikäli on. Katostaan nyt taas mitä sen kanssa ravirintamalla tehdään.

Tulipalihan on siitä mukava hevonen että sillä voi ihan hyvin ajaa treenilenkkejä omaksi ilokseen ja olla samalla kaverihevosena muille hepoille. Ja kun ei huvita ajaa, voi sen satuloida ja  käydä maastossa ratsastelmassa. Keväällä se vähän kokeili niitä rajojaan ratsastuksessa, nakkeli vähän takapäätä ja uhitteli potkiskelemalla takajalkaa kun jotain pyysin selästä. Mutta nöyrtyi todella helposti kun vähän ojensin niistä.

Selkään menoa se herkisteli myös alkuun eli ylireagoi siihen jos jalkaterä "painoi" hänen kylkeään, kapinoi tätä kovasti kun sillä kävi eräs tyttö ratsastamassa. no höpöhöpö ajattelin, otin lahjusleipää käteen törkkäsin leipuskan sen suuhun ja oikeen tarkotuksella painoin jalan kylkeen kun kampesin sinne selkään, kun oli paikallaan ojensin selästä käsin lisää leipää ja siitä kerrasta se oppi että tässähän on ihan hyvä seistä niin kauan kuin toi täti tahtoo. toki joskus aina vahvistan sen muistia ja annan sitä leipää sieltä selästä käsin kun on ollut nätisti paikallaan. Koiran koulutuksesta voi ottaa mallia, herkkupalkka toimii sesseillä niin kyllä se toimi hevosellakin :) kun sen vain ajoittaa oikein, eikä niin että se hepo alkaa vaatiin sitä palkkaa. No eihän minulle ihan nämä pelkät käytösopit riittäneet, jotain muutakin piti yrittä opettaa. Vähän siis asetuksia, taivutuksia.. no eihän se jäykkä ravihevonen meinaa oikeaoppisesti taipua, pistää kunnolla vastaan kaulalla ja puskee lapa eellä ulos, no vähitellen vähitellen, pääasia että edes joskus hieman myötää ja yrittää.

Toinen minkä halusin sille opettaa oli sivulle päin vievä pohje. No alkuun se oli jopa yliherkkä pohkeelle ja on vieläkin kivan herkkä, enkä itse paljon pohjetta eteenpäin vievänä käytäkään, mutta tahdoin että oppisi myös vähän pohkeenväistöä. hmmm... siis kyllähän niiltä ratsastustunneilta olin jotain oppinut ja aloin kokeileen. Mitään ei tapahtunut, kokeilin ymmärtääkö jos piiskalla painan avuksi takaosaa, ei ymmärtänyt. No perskule yritetäänpäs sitten toisella kertaa maasta käsin. Oli sillä hepalla ilme ensin outo että mitä nyt, miks sää siellä sivulla olet, tule tänne eteen mua taluttaan jos taluttaa haluat, no miks sää sinne painat, jaa annatkos taas leipää, ai et vai, no miks et lopeta sitä painamista, nyt mää kyllä liikun - jes sivulle ajattelin minä helpottuneena. pari toistoa ja tuumasin että olipas helppoa. Sitten toinen puoli, oli muuten hankalampi, mutta toimi se. Sitten juoksutettiinkin vain liinassa. Seuraavalla kerralla otin taas harjotuksen maasta ja sitten selkään kokeileen, vähän piti ensin ylikauan pohjetta painaa ja piiskalla painaa avuksi ja ihan paikallaan oltiin, mutta sitten se hoksas ja otti sivuliikkeen siis jonkinlaisen, jep oppi se, sitä on sitten työstetty aina silloin tällöin lisää ja nyt se reagoi jo aika kiitettävästi siihen apuun. Hidasta voisi joku ajatella, mutta kun sillä ei ratsasteta edes joka viikko niin ei sitä yhtä samaa asiaa viitsi jauhaa jokakerta, joskus käydään vain moottoritien meluvallien päällä kiipeilemässä tai meressä kahlaamassa. Pohkeenväistöä hiotaan vain siis minun innostuessa ja toistaiseksi vielä pelkässä käynnissä. Ei mulla ole mitään kunnianhimoista aietta alkaa tästä kouluratsua vääntään, kunhan aina jotain pientä opetellaan yhdessä, kuitenkin ensimmäinen heponen jonka ihan itse olen opettanut sellaiseksi kuin se on.

Tupsukkahan on aina ollut sellanen ylikiltti heppa, opetin sen jo varsasta vapaaseen käsittelyyn tarhassa, se siis rakastaaa kun sitä hoidetaan ja tykkää kun sitä joku harjailee. Se seuraa minua ilman narua ja pysähtyy kun minä pysähdyn (no okei jos tarhassa on heinää niin kyllä se saattaa valita sen minun seuraamisen sijaan). Mutta siis hevonen jonka kanssa lasten on mukava touhuta, kun se ei tarkotuksella ketään jyrää. Tietty pitää olla aina valvomassa ja muistaa kertoo lapsille että se hevonen voi kuitenkin joskus säikähtää jotain yllättävää ettei liian rohkea saa olla. Ja nyt kun se vähän enemmän on saanut ratsastusoppia niin sillä on useampi pikkutyttö käynyt opettelemassa miltä hevosen selässä oleminen tuntuu. Ihana kun on hevonen johon voi luottaa, niin voi vain antaa ohjat lapsen käteen, kävellä alkuun vierellä ja kertoa miten se kääntyy ja sitten kun lapsella usko itseen vahvistuu niin antaa sen ihan itse ratsastaa tarhaa ympäri. Ilme selässä on kyllä sen arvoinen.